Hyppää sisältöön

Esineiden tarinat kertovat Salon alueen historiasta

Salon historiallisen museon kokoelmat koostuvat esine-, valokuva-, arkisto- ja kirjakokoelmista. Kokoelmat kuvastavat paikallisia elinkeinoja ja elämänmenoa kuten maataloutta, käsitöitä, kartanokulttuuria, kaupankäyntiä ja elektroniikkateollisuutta.

Puinen nukkehahmo, jolla on pitsipuku. Hänen vierellään on pieni puinen nukkehahmo.

Perniön pyhä nainen. Puinen pitsipukuun verhottu naisfiguuri löytyi Perniön kirkon kellotapulista ja se entisöitiin 1950-luvulla.

Salon historiallisen museon kokoelmissa on noin 40 000 esinettä. Mittavin kokoelma löytyy Perniön museosta, jossa on luetteloituna 12 000 esinettä.Museoiden kokoelmat ovat syntyneet pääosin lahjoituksista. Ostoja tehdään hyvin harvoin.Jokaisen museoille tarjotun esineen kohdalla punnitaan kyseisen esineen museoarvo eli arvioidaan, onko esine sen kaltainen, että sillä on riittävästi merkitystä museolle. Harvinaisuus tai tyypillisyys, uhanalaisuus, kiinnostavuus ja aitous nostavat esineen museoarvoa.

Erityisen kiinnostavia ovat esineet, joihin liittyy jokin tarina ja joista tiedetään, kuka niitä on käyttänyt, missä, miten ja milloin. Tätä kutsutaan esineen kontekstitiedoksi.

Kantele ja viulu. Nuottikirja. Metronomi. Taustalla ikkuna, jossa on pitsiverhot. Seinällä on taulu, jossa on koristeelliset kullatut kehykset.

Soittimia Meritalon museon kokoelmista.

Osa esineistä on esillä museoiden näyttelyssä ja osa on varastoituna. Näyttelyitä kehitetään jatkuvasti ja tällöin myös näyttelyssä olevat esineet saattavat vaihtua.

Salon historiallisella museolla on esineiden lisäksi myös yli 16 000 valokuvan kokoelma. Joukossa on muun muassa henkilö- ja maisemakuvia sekä yksityishenkilöiden lahjoittamia kotialbumeja lähinnä 1900-luvun alkupuolelta. Lisäksi kokoelmassa on tuotanto-, tehdasrakennus- ja laitekuvia. Mittavin 6800 valokuvan kokoelma löytyy Halikon museosta.

Mustavalkoinen kuva 1970-luvulta. Työntekijät kokoavat elektronisia laitteita suuressa tehdassalissa.

Tehdassali Saloran tehtaalla 1970-luvulla. Kuva Elektroniikkamuseon valokuvakokoelmista.

Arkistokokoelmilla tarkoitetaan esimerkiksi vanhoja asiakirjoja, kirjeitä, kuvia, karttoja ja lehtileikkeitä. Salon historiallisella museolla on 424 hyllymetriä arkistokokoelmia. Pääosa näistä kuuluu Salon elektroniikkamuseon kokoelmiin.Elektroniikkakokoelmien arkistomateriaalit ovat noin 400 hyllymetriä ja ne koostuvat muun muassa huolto-ohjeista, kytkentäkaavioista, tuote-esitteistä, mainoksista, laite- ja tuotantovalokuvista, julisteista sekä alan kirjallisuudesta ja lehdistä.

SAMUlla on hallussaan yli 13 000 kirjan kokoelmat. Kokoelmat koostuvat vanhoista museokirjoista, jotka on luetteloitu omaan kirjallisuusluetteloon. Vanhin SAMUn kirjoista on Meritalon museon kokoelmaan kuuluva Biblia, eli Raamattu vuodelta 1642. Se on nähtävillä vitriinissä Salon kaupunginkirjaston Laurinsalissa. Laajin yli 4000 kirjan kokoelma on Perniön museossa.

Vanha pieni kirja, jossa musteella kirjoitettua tekstiä. Teksti on osin levinnyt. Taustalla seinä, jolla taulu ja vanhija kanteleita.

Vanhaan rukouskirjaan on tehty runsaasti merkintöjä. Esine on tallennettuna Perniön museon kirjakokoelmiin.

Salon historiallisella museolla on myös tuotantokokoelma, joka sisältää 166 esinettä. Tuotantokokoelmalla tarkoitetaan sellaista salolaista teollisuustuotantoa, joka ei lukeudu elektroniikkaan. Tällä hetkellä tuotantokokoelmassa on lähinnä Loglift -esineistöä. Lisäksi SAMUlla on yrittäjä Leena Vihervaaran lahjoittama noin 1700 esineen Marimekko-kokoelma.

Salon historiallisen museon kokoelmapolitiikka on määritelty Varsinais-Suomen ammatillisten museoiden yhteisessä kokoelmapolitiikassa, joka on laadittu vuonna 2014.

Maaliskuun kokoelmanosto:

Trömperin kestikievarin susiovi ja susiluukku

 

Susioveksi kutsutaan ulko-ovea, joka on jaettu poikkisuunnassa yläosaan ja alaosaan. Oven saattaa avata siten, että pääsee ensin kurkistamaan ulos avatusta yläosasta. Näin voi varmistaa, että oven avaaminen on turvallista, eikä hukka vaani pihalla. Trömperin susiovi on paritupa-tyyppisen rakennuksen vanhimman osan alkuperäinen ulko-ovi.

Susiovesta pääsee Trömperin vanhimman osan eteiskamariin.

Ajatus kartanolla pyörivistä pedoista tuntuu pelottavalta. Tosiasiassa kaksiosaisella ovella oli arkisempiakin tarkoituksia. Kun oven alaosa oli kiinni, pysyivät taaperoikäiset lapset pirtissä ja pihalla hyörivät kotieläimet, kuten kanat ja lampaat puolestaan ulkona. Näin tupaa saattoi turvallisesti tuulettaa. Ovi oli myös kätevä lumisina talvina, sillä ovesta saattoi nakata laskivedet pihalle ilman, että lumi pöllähti ulkokynnykseltä sisälle tupaan.

1800-luvulla susia oli Suomessa melko paljon. Ne herättivät huolta, mutta toisaalta niitten katsottiin olevan yksi elämään kuuluvista ikävistä vitsauksista. Suden pyytäminen oli maaseudun ihmisten velvollisuus: jo 1300-luvulta peräisin olevan Mauno Eerikinpojan maanlain mukaan jokaisessa talossa piti olla pala susiverkkoa, joka pitäjän yhteisjahdeissa yhdistettiin muihin verkkoihin.

Trömperin susioven viereisellä seinällä on kapea suorakaiteen muotoinen räppänä, jollaisia sanottiin susiluukuiksi. Kerrotaan, että pedot houkuteltiin pihaan, johon ne sitten ammuttiin susiluukun kautta.

Sisällä huoneessa otettu kuva, jossa valo tulee huoneeseen pienestä seinällä olevasta luukusta

Susiluukuksi kutsuttu räppänä kestikievarin ulkoseinässä.

Saattoi olla, että joku susi koki kohtalonsa kestikievarin pihassa, mutta todennäköisemmin luukun kautta ammuttiin hämärässä liikkuvaa pienriistaa kuten kettuja tai jäniksiä. Tarinoiden mukaan kreivit ja kuninkaalliset ovat käyttäneet Trömperin kestikievaria metsästysretkillään.

Kun Trömperin viimeinen asukas Suoma Saarinen (1899-1971) eleli talossaan, hän tuskin joutui kantamaan huolta susista. Vuosina 1880-81 Turussa uutisoitiin jopa parinkymmenen lapsen joutuneen suden surmaamiksi. Tämän tapahtuman jälkeen susista haluttiin päästä lopullisesti eroon. Sudet hävitettiin ensin Lounais-Suomesta. Jo 1900-luvun alussa susikanta oli koko maassa pieni, eikä susia enää tavattu ihmisten ilmoilla. Susiovi oli kuitenkin edelleen kätevä. Sitä käyttämällä Suoma sai asumukseensa oivan ristivedon ja lisää valoa. Ehkäpä hän edelleen pimeinä iltoina kurkisti yläluukusta pihapiiriin ennen kuin astui ulos.

Helmikuun kokoelmanosto:

Opettajatar Olga Vikmanin potkukelkka

Helmikuun esineenä on Meritalon museon kokoelmissa sijaitseva potkukelkka esinenro 1912, joka on kuulunut opettaja Olga Vikmanille. Hänen nimensä on maalattu kauniilla ja koristeellisella käsialalla kelkan istuinosaan. Vihreäksi ja punaiseksi maalattu kelkka on käsin veistetty ja istuinosa on kiinnitetty pystypuihin kekseliäällä puuliitoksella.

Potkukelkan sijaintipaikaksi on kokoelmatiedoissa merkitty Meritalon museon kuisti. Sijainti onkin oivallinen ja perusteltu. Meritalon toimiessa kouluna suurella ja valoisalla kuistilla säilytettiin muun muassa talvella liikkumiseen käytettäviä välineitä kuten hiihtomonoja. Kauempaa tulevat koululaiset sivakoivat suksilla kouluun lumikeleillä.

Esineen kontekstitiedoista löytyy vuosiluku 1912, joten Olga on potkutellut kelkallaan vuosituhannen alussa. Tuolloin potkukelkka oli vielä harvinainen näky. Potkukelkka kehitettiin vesikelkasta Ruotsissa ja sitä käytettiin aluksi jääkulkuneuvona pääosin saaristossa. Suomeen ensimmäiset potkukelkat saapuivat 1800-luvun lopussa.

Potkukelkan katsottiin olevan oiva menopeli nimenomaan naisille, joiden hiihtämistä tuolloin vielä vieroksuttiin. Ja olihan seisoma-asennossa käytettävä väline oivallinen myös pitkien hameenhelmojen kanssa.

Salolainen sähköteknikko Oskari Terhi oli merkkimies potkukelkan kehittämisessä 1900-luvun alussa. Hän rakensi ensimmäisen tunnetun rautajalaksilla kulkevan potkukelkan. Samalla hän muutti kelkan asentoa siten, että pystypuita käännettiin takanojaan. Näin kelkan ohjattavuus parani ja potkuille saatiin lisää tilaa.

Potkukelkan kehittäminen ei ollut vain miesten juttu. Oma ansionsa sen yleistymisessä oli nuorella opettajatar Vera Hjeltillä, joka opetti suomalaisille veistonopettajille kelkan rakentamista. Vera oli opiskellut puunveistotaitoa Ruotsissa, missä kelkan värkkääminen oli verrattavissa muidenkin kotitarve-esineiden valmistamiseen.

Potkukelkkaa kutsuttiin joillain seuduilla köyhän miehen hevoseksi. Se oli suhteellisen helppo valmistaa, eikä se ollut puusta veistettynä kalliskaan. Sillä pääsi kulkemaan joutuin ja istuinosan päällä pystyi kuljettamaan isojakin taakkoja kantamisen sijaan. Heti sotien jälkeen kaikenlaiseen talviliikkumiseen soveltuva potkuri yleistyi ja oli pian tuttu näky jokaisen talon portaitten pielessä.

Tammikuun kokoelmanosto:

Museon pelastamat lehterikaiteen maalaukset

Tammikuun esineenä on Perniön kirkon lehterin rappukäytävän sivu, jonka on maalannut And.Tygeberg. Esine on liitetty museon luetteloon numerolla 614 ja sen on  lahjoittanut Perniön museolle isäntä Lindholm Kyynämäestä.

Perniön kirkon lehteri oli alkuaan kuorissa.  Piispa Johannes Terserius määräsi sen siirrettäväksi eli tehtäväksi  kirkon eteläsivulle. Siinä se oli, kunnes kirkon vanha ylen arvokas sisustus myytiin huutokaupalla 1860.

Lehterin rappuset ja sivut joutuivat huutokaupassa Kyynämäen Isontuvan tilalle, jossa niistä tehtiin kauralaareja viljamakasiiniin.

Sieltä ne pelasti aktiivinen vaikuttaja, keruumies ja Perniön museon primus motor K. F. Kaarlonen. Kerrotaan, että kaiteista tippui kauroja vielä silloinkin kun ne sijoitettiin Perniön museoon 1930-luvulla.

Lehterin sivun maalaukset ovat olleet osana Perniön museon näyttelyä näihin päiviin asti. Perniön museota uudistetaan paraikaa ja se avataan jälleen kesällä 2021.