Hyppää sisältöön

Esineiden tarinat kertovat Salon alueen historiasta

Salon historiallisen museon kokoelmat koostuvat esine-, valokuva-, arkisto- ja kirjakokoelmista. Kokoelmat kuvastavat paikallisia elinkeinoja ja elämänmenoa kuten maataloutta, käsitöitä, kartanokulttuuria, kaupankäyntiä ja elektroniikkateollisuutta.

Puinen nukkehahmo, jolla on pitsipuku. Hänen vierellään on pieni puinen nukkehahmo.

Perniön pyhä nainen. Puinen pitsipukuun verhottu naisfiguuri löytyi Perniön kirkon kellotapulista ja se entisöitiin 1950-luvulla.

Salon historiallisen museon kokoelmissa on noin 40 000 esinettä. Mittavin kokoelma löytyy Perniön museosta, jossa on luetteloituna 12 000 esinettä.Museoiden kokoelmat ovat syntyneet pääosin lahjoituksista. Ostoja tehdään hyvin harvoin.Jokaisen museoille tarjotun esineen kohdalla punnitaan kyseisen esineen museoarvo eli arvioidaan, onko esine sen kaltainen, että sillä on riittävästi merkitystä museolle. Harvinaisuus tai tyypillisyys, uhanalaisuus, kiinnostavuus ja aitous nostavat esineen museoarvoa.

Erityisen kiinnostavia ovat esineet, joihin liittyy jokin tarina ja joista tiedetään, kuka niitä on käyttänyt, missä, miten ja milloin. Tätä kutsutaan esineen kontekstitiedoksi.

Kantele ja viulu. Nuottikirja. Metronomi. Taustalla ikkuna, jossa on pitsiverhot. Seinällä on taulu, jossa on koristeelliset kullatut kehykset.

Soittimia Meritalon museon kokoelmista.

Osa esineistä on esillä museoiden näyttelyssä ja osa on varastoituna. Näyttelyitä kehitetään jatkuvasti ja tällöin myös näyttelyssä olevat esineet saattavat vaihtua.

Salon historiallisella museolla on esineiden lisäksi myös yli 16 000 valokuvan kokoelma. Joukossa on muun muassa henkilö- ja maisemakuvia sekä yksityishenkilöiden lahjoittamia kotialbumeja lähinnä 1900-luvun alkupuolelta. Lisäksi kokoelmassa on tuotanto-, tehdasrakennus- ja laitekuvia. Mittavin 6800 valokuvan kokoelma löytyy Halikon museosta.

Mustavalkoinen kuva 1970-luvulta. Työntekijät kokoavat elektronisia laitteita suuressa tehdassalissa.

Tehdassali Saloran tehtaalla 1970-luvulla. Kuva Elektroniikkamuseon valokuvakokoelmista.

Arkistokokoelmilla tarkoitetaan esimerkiksi vanhoja asiakirjoja, kirjeitä, kuvia, karttoja ja lehtileikkeitä. Salon historiallisella museolla on 424 hyllymetriä arkistokokoelmia. Pääosa näistä kuuluu Salon elektroniikkamuseon kokoelmiin.Elektroniikkakokoelmien arkistomateriaalit ovat noin 400 hyllymetriä ja ne koostuvat muun muassa huolto-ohjeista, kytkentäkaavioista, tuote-esitteistä, mainoksista, laite- ja tuotantovalokuvista, julisteista sekä alan kirjallisuudesta ja lehdistä.

SAMUlla on hallussaan yli 13 000 kirjan kokoelmat. Kokoelmat koostuvat vanhoista museokirjoista, jotka on luetteloitu omaan kirjallisuusluetteloon. Vanhin SAMUn kirjoista on Meritalon museon kokoelmaan kuuluva Biblia, eli Raamattu vuodelta 1642. Se on nähtävillä vitriinissä Salon kaupunginkirjaston Laurinsalissa. Laajin yli 4000 kirjan kokoelma on Perniön museossa.

Vanha pieni kirja, jossa musteella kirjoitettua tekstiä. Teksti on osin levinnyt. Taustalla seinä, jolla taulu ja vanhija kanteleita.

Vanhaan rukouskirjaan on tehty runsaasti merkintöjä. Esine on tallennettuna Perniön museon kirjakokoelmiin.

Salon historiallisella museolla on myös tuotantokokoelma, joka sisältää 166 esinettä. Tuotantokokoelmalla tarkoitetaan sellaista salolaista teollisuustuotantoa, joka ei lukeudu elektroniikkaan. Tällä hetkellä tuotantokokoelmassa on lähinnä Loglift -esineistöä. Lisäksi SAMUlla on yrittäjä Leena Vihervaaran lahjoittama noin 1700 esineen Marimekko-kokoelma.

Salon historiallisen museon kokoelmapolitiikka on määritelty Varsinais-Suomen ammatillisten museoiden yhteisessä kokoelmapolitiikassa, joka on laadittu vuonna 2014.

Elokuun kokoelmanosto:

Ekun rihvelitaulu

Elokuun kokoelmanostona esittelemme Meritalon museon kokoelmiin esinenumerolla MER75 tallennetun rihvelitaulun rihvelikynineen. Rihvelitaulun kehykseen on kirjoitettu puumerkki Ekulle.

Vanha pieni liitutaulu,jonka päällä on valkoinen jäniksenkäpälä

Rihvelitaulun nimi tulee ruotsinkielisestä sanasta griffeltavla. Se oli henkilökohtainen kirjoitusväline, jollaisia käytettiin kiertokoulussa ja kansakoulun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Tauluun kirjoitettiin kivikynällä, jota kutsuttiin myös krihveliksi tai kriffeliksi. Sekä kynä että taulu valmistettiin liuskekivestä ja kynäksi valittiin taulua pehmeämpää kiviainesta. Rihvelitaululla saattoi harjoitella kirjoittamista ja laskentoa uudelleen ja uudelleen koska sen pystyi pyyhkimään puhtaaksi. Puhdistamiseen käytettiin jäniksenkäpälää, kangasriepua tai pientä sientä, mikäli sellaisia oli saatavilla.

Rihvelitaulun aikaan paperi oli ylellisyystuote ja liian kallista koululaisten harjoitteluvälineeksi. Suomessa ryhdyttiin valmistamaan paperia teollisesti sellusta 1800-luvun loppupuolella, mutta kouluvihot, mustekynät ja lyijykynät yleistyivät vasta vuoden 1921 oppivelvollisuuslain jälkeen. Tuolloin viimeisetkin maaseudun kiertokoulut lakkautettiin.

Sota-aikana ja sotaa seuranneena pula-aikana vanhat uudelleenkäytettävät rihvelitaulut palasivat opetuskäyttöön. Rihvelin sijaan kynänä ryhdyttiin käyttämään kiveä pehmeämpää liitua. Paperin säästämiseksi etenkin syrjäseutujen kouluissa käytettiin rihveliä ja rihvelitauluja vielä 1950-luvulla.

Meritalon rihvelitaulu numero 75 on kaksiosainen. Sen ylempi osa on tyhjä ja siinä on saattanut olla pieni helmitaulu laskuharjoituksia varten. Taulun puukehyksen alaosassa on kolo, jossa kapeita pieniä rihveleitä saattoi säilyttää ilman, että ne kierähtivät lattialle ja katkesivat.
Emme tiedä milloin ja missä Ekku on rihvelitauluaan käyttänyt. Kululumien ja naarmujen perusteella voimme kuitenkin päätellä, että esine on ollut ahkerassa käytössä ja auttanut kansakoululaista saavuttamaan tärkeitä taitoja ensimmäisten kouluvuosien aikana.

Heinäkuun kokoelmanosto:

Kunnallisneuvoksen taskunauris

Heinäkuun kokoelmanostona esittelemme Perniön museon kokoelmiin esinenumerolla 773 tallennetun taskukellon perineen. Messinkikuorisessa kellossa on roomalaiset numerot. Vetoreikä on kellotaulussa ja kuoren etureunassa on pistekaarikoriste. Hopeavitjaisen taskukellon on valmistanut Wallerius Norrköpingistä.

Vanha metallinen taskukello, jossa on roomalaiset numerot ja ketju.

Kello on kuulunut Perniön museon perustajajäsen Karl Fredrik Kaarloselle. Karl oli saanut taskukellon isältään Carl Vilhelm Erikssonilta palkkioksi vuonna 1872 suoritettuaan vaikean perinnönjakoon liittyvän jakolaskun. Isä oli vastustanut koulun tuloa Perniöön ja poikansa kouluunmenoa. Kerran isä oli istunut kamarin pöydän ääressä ja yrittänyt tulitikkujen avulla suorittaa hänelle toimeksi annettua perinnönjakoa. Karl ratkaisi probleemin jakolaskulla ja ilmoitti isälle jaettavan summan ja kunkin perijän osuuden.

Kellon omistaminen oli kansakoulupojalle erittäin harvinaista. Tarina kertoo, että toiset pojat ihailivat Karlin liivintaskusta esiin pistävää kelloa ja he saivat pitää sitä hetken taskussaan maksamalla Karlille kymmenen penniä.

Kello oli pikkupojalle suuri ja merkittävä omaisuus. Kenties vielä merkittävämpää oli kuitenkin isän muuttuminen suopeammaksi koulunkäynnille. Alkuvaikeuksien jälkeen Karl sai käydä koulua osoitettuaan, että sieltä saatavasta opista on hyötyä niin maataloudessa kuin muissakin tehtävissä.

Kesäkuun kokoelmanosto:

Trömperin lasinen kärpäspullo

Kesäkuun kokoelmanostona esittelemme Trömperin kestikievarin kokoelmiin kuuluvan kärpäspullon eli lasisen kärpäspyydyksen. Esine on tallennettu museon kokoelmiin inventaarinumerolla TRÖ324.

Lasinen kolmijalkainen käsinpuhallettu vanha karahvi. Kärpäsansa.

Kolmijalkainen lasinen kärpäspullo eli kärpäspyydys Trömperin kokoelmista.

Kärpäspyydystä on kutsuttu myös kärpäskirkoksi sen ylöspäin suippenevan, kirkontornia muistuttavan muodon vuoksi. Ansan suipossa yläpäässä on lasinen korkki. Kolmijalkainen pullo on avoin alhaalta keskeltä ja sen lasireunat kaartuvat sisäänpäin. Näin muodostuvaan kapeaan kouruun laitettiin makeaa nestettä. Jos neste oli siirappimaisen tahmeaa, kärpänen juuttui siihen jaloistaan kiinni. Pyydys voitiin myös asettaa matalalle alustalle lautaselle, jolle pantiin sokeria tai muuta kärpäsille sopivaa. Kun kärpänen syötyään nousi lentoon, se joutui kupuun, josta se sitten putosi kuvun alaosaan.

Kärpänen sanalle on vastineita monissa itämerensuomalaisissa kielissä: karjalassa kärpäine, virossa kärbes, liivissä kärmi. Nykyisen etymologisen eli sanan alkuperää tutkivan käsityksen mukaan sana on onomatopoeettinen, siis syntynyt kuvaamaan kärpäsen ääntä. Sillä ei ole mitään tekemistä kärpän, käärmeen tai kärmehtimisen eli heilimöimisen kanssa.

”Tulis kesä ja kärpäsiä, sais köyhäkii seuraa”, tuumataan vanhassa hollolalaisessa sananlaskussa. Huonekärpäset (Musca domestica) ovatkin varsin demokraattisia otuksia – ne kiusaavat kesäihmistä säätyyn katsomatta. Trömperin kaltaisessa pihapiirissä noita kaksisiipisiä verkkosilmäisiä kiusankappaleita on varmaan ollut runsaasti koska kotieläimet ovat asuneet umpipihalla aivan ihmisasumuksen rinnalla. Kärpäset paitsi pörisivät, myös saastuttivat huoneenlämmössä olevat elintarvikkeet ulosteillaan ja munillaan.

Huonekärpänen oli aikaisemmin pahamaineinen tautien levittäjä, josta oli syytäkin hankkiutua eroon. Kun jääkaapit tulivat keittiöihin ja ruokaa pystyttiin säilyttämään viileässä oven takana, väheni kärpäsen merkitys tarttuvien tautien levittäjänä. Tämän päivän banaanikärpäsriesan kanssa tuskaileva kaupunkilainen voi kuvitella millaista olisi laittaa ruokaa tuvassa, jossa hyörisi vastaava määrä monta sataa kertaa suurempia siipiveikkoja, huonekärpäsiä.

Toukokuun kokoelmanosto:

Kyyhkysten yömaja

Toukokuussa tutkimme Suomusjärven museon kokoelmien punaista pientä mökkiä, joka sijaitsee toisen ja kolmannen kerroksen välisessä portaikossa. Mökki on herättänyt kysymyksiä eritoten museon lapsivieraiden parissa. Ihan varmaa tietoa mökin käyttötarkoituksesta ei ole.

Pieni punainen mökki linnuille.

Tiedustelimme asiaa Suomen Viestikyyhky-yhdistyksestä. Heidän mielestään Suomusjärven pikkumökki on toiminut kyyhkysten yöpymiskoppina. Vapaana lentäneet kyyhkyset pistettiin yön ajaksi koppiin, josta ne sitten taas aamun valjetessa päästettiin lentoon. Koppi suojasi kyyhkyjä öisin metsästäviltä pedoilta, jos ei kyyhkyjen asumukseksi ollut mahdollista rakentaa kyyhkyslakkaa.

Kyyhkynen, kesykyyhky, pulu. Lintu on meille tuttu erityisesti kesäisiltä toreilta, joissa niitä on joskus riesaksikin asti. Nykyinen torikyyhkykantamme on peräisin Suomen kartanoista, joissa kasvatettiin keskiajalta lähtien kyyhkyjä. Myös papistolla oli oikeus pitää kyyhkysiä. Kartanoista ja pappiloista kyyhkyset levisivät osaksi kaupunkien urbaania eläimistöä.

Kyyhkyn ja ihmisen yhteinen historia eli kyyhkyn domestikaatio on hyvin vanhaa perua. Arabit käyttivät kirjekyyhkyjä jo tuhansia vuosia sitten ja keskiajalla kyyhky oli yleinen viestinviejä Välimeren ja Keski-Euroopan maissa. Rauhan symboliksi kyyhkynen on tullut olympialaisten ansiosta. Perinne juontaa Kreikkaan, missä olympialaisten tulokset lähetettiin viestikyyhkysten avulla.
Nykyisin viestikyyhkyt ovat pääasiassa harrastuskavereita ja koulutetut kisakyyhkyt mittelevät siitä, kuka palaa nopeimmin kotilakkaansa sieltä, missä ne vapautetaan kilpalentoon.

Suomusjärven kokoelmaluetteloista ei käy ilmi kuka punaisen peltikattoisen mökin on rakentanut tai mihin hän on kyyhkysiä käyttänyt. Ehkä joku palavasti rakastunut nuorukainen lähetti kyyhkysten avulla rakkauskirjeitä lemmitylleen kyyhkyn jalkaan sijoitetussa viestikapselissa.

Huhtikuun kokoelmanosto:

Johannislundin lasitehtaan olutpullo

Huhtikuun kokoelmanostona esittelemme Johannislundin lasitehtaassa valmistetun vihreän olutpullon. Esine on tallennettu Meritalon museon kokoelmiin inventaarionumerolla 2489.

Vihreä lasipullo

Johannislundin lasitehtaassa valmistettu vihreä olutpullo Meritalon museon kokoelmista.

Johannislundin lasitehdas perustettiin Kiikalan takamaille Kaskistonnummen harjualueelle vuonna 1813. Paikka oli sovelias, sillä nummen kvartsihiekka sopi lasinvalmistukseen ja ympäristössä oli runsaasti hyötykäyttämätöntä puuta lasinpolton tarpeisiin. Paikalle ei johtanut laitoksen perustamisaikana kulkuyhteyksiä ja pitkät etäisyydet haittasivat laitoksen toimintaa. Johannislundin perustaja vänrikki J.B. von Torcken rakennutti tieyhteyden tehdasalueelta Kiikalan kirkolle.
Tehtaan omistajat vaihtuivat usein, mutta tehdas oli toiminnassa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vuoteen 1960 asti. Se onkin yksi pitkäikäisimpiä teollisuudenalansa edustajia maassamme. Johannislundin lasitehtaan alue nimettiin vuonna 2009 yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä kulttuuriympäristöistä.

Johannislundin tuotantoon kuuluivat lasipullot, apteekkilasit, yksinkertaiset talouslasit sekä vihreä ja valkoinen ikkunalasi. Tärkeimmällä sijalla tuotannossa olivat alusta alkaen pullot. Johannislundin tehtaassa valmistettuja lasiesineitä on runsaasti Kiikalan kotiseutumuseon kokoelmissa ja niitä on esillä museon näyttelyssä. Kokoelman kerrotaan karttuneen osin metsälöydöistä. Paikallinen kotiseutuaktiivi ja ahkera sienestäjä löysi pulloja ja muita lasiesineitä metsistä sieniretkillään ja poimi ne koriinsa tattien sekaan. Esineet saattoi tunnistaa johannislundilaisiksi pohjassa olevan J-kirjaimen avulla.
Ehkäpä pullot olivat olleet metsätyömiesten eväspulloja, jotka sitten tyhjinä unohtuivat kannonnokkaan ja hautautuivat sammaleeseen tullakseen löydetyiksi ja sijoitetuiksi osaksi kulttuurihistoriallisesti kiinnostavaa lasiesinekokoelmaa.

Maaliskuun kokoelmanosto:

Trömperin kestikievarin susiovi ja susiluukku

Susioveksi kutsutaan ulko-ovea, joka on jaettu poikkisuunnassa yläosaan ja alaosaan. Oven saattaa avata siten, että pääsee ensin kurkistamaan ulos avatusta yläosasta. Näin voi varmistaa, että oven avaaminen on turvallista, eikä hukka vaani pihalla. Trömperin susiovi on paritupa-tyyppisen rakennuksen vanhimman osan alkuperäinen ulko-ovi.

Susiovesta pääsee Trömperin vanhimman osan eteiskamariin.

Ajatus kartanolla pyörivistä pedoista tuntuu pelottavalta. Tosiasiassa kaksiosaisella ovella oli arkisempiakin tarkoituksia. Kun oven alaosa oli kiinni, pysyivät taaperoikäiset lapset pirtissä ja pihalla hyörivät kotieläimet, kuten kanat ja lampaat puolestaan ulkona. Näin tupaa saattoi turvallisesti tuulettaa. Ovi oli myös kätevä lumisina talvina, sillä ovesta saattoi nakata laskivedet pihalle ilman, että lumi pöllähti ulkokynnykseltä sisälle tupaan.

1800-luvulla susia oli Suomessa melko paljon. Ne herättivät huolta, mutta toisaalta niitten katsottiin olevan yksi elämään kuuluvista ikävistä vitsauksista. Suden pyytäminen oli maaseudun ihmisten velvollisuus: jo 1300-luvulta peräisin olevan Mauno Eerikinpojan maanlain mukaan jokaisessa talossa piti olla pala susiverkkoa, joka pitäjän yhteisjahdeissa yhdistettiin muihin verkkoihin.

Trömperin susioven viereisellä seinällä on kapea suorakaiteen muotoinen räppänä, jollaisia sanottiin susiluukuiksi. Kerrotaan, että pedot houkuteltiin pihaan, johon ne sitten ammuttiin susiluukun kautta.

Sisällä huoneessa otettu kuva, jossa valo tulee huoneeseen pienestä seinällä olevasta luukusta

Susiluukuksi kutsuttu räppänä kestikievarin ulkoseinässä.

Saattoi olla, että joku susi koki kohtalonsa kestikievarin pihassa, mutta todennäköisemmin luukun kautta ammuttiin hämärässä liikkuvaa pienriistaa kuten kettuja tai jäniksiä. Tarinoiden mukaan kreivit ja kuninkaalliset ovat käyttäneet Trömperin kestikievaria metsästysretkillään.

Kun Trömperin viimeinen asukas Suoma Saarinen (1899-1971) eleli talossaan, hän tuskin joutui kantamaan huolta susista. Vuosina 1880-81 Turussa uutisoitiin jopa parinkymmenen lapsen joutuneen suden surmaamiksi. Tämän tapahtuman jälkeen susista haluttiin päästä lopullisesti eroon. Sudet hävitettiin ensin Lounais-Suomesta. Jo 1900-luvun alussa susikanta oli koko maassa pieni, eikä susia enää tavattu ihmisten ilmoilla. Susiovi oli kuitenkin edelleen kätevä. Sitä käyttämällä Suoma sai asumukseensa oivan ristivedon ja lisää valoa. Ehkäpä hän edelleen pimeinä iltoina kurkisti yläluukusta pihapiiriin ennen kuin astui ulos.

Helmikuun kokoelmanosto:

Opettajatar Olga Vikmanin potkukelkka

Helmikuun esineenä on Meritalon museon kokoelmissa sijaitseva potkukelkka esinenro 1912, joka on kuulunut opettaja Olga Vikmanille. Hänen nimensä on maalattu kauniilla ja koristeellisella käsialalla kelkan istuinosaan. Vihreäksi ja punaiseksi maalattu kelkka on käsin veistetty ja istuinosa on kiinnitetty pystypuihin kekseliäällä puuliitoksella.

Vaaleanvihreä potkukelkka seisoo lumisella pihalla. Takana punainen rakennus, jossa on moniruutuiset ikkunat. Talvi.

Opettajatar Olga Vikman potkutteli käsinveistetyllä kelkalla 1900-luvun alun Salossa.

Potkukelkan sijaintipaikaksi on kokoelmatiedoissa merkitty Meritalon museon kuisti. Sijainti onkin oivallinen ja perusteltu. Meritalon toimiessa kouluna suurella ja valoisalla kuistilla säilytettiin muun muassa talvella liikkumiseen käytettäviä välineitä kuten hiihtomonoja. Kauempaa tulevat koululaiset sivakoivat suksilla kouluun lumikeleillä.

Esineen kontekstitiedoista löytyy vuosiluku 1912, joten Olga on potkutellut kelkallaan vuosituhannen alussa. Tuolloin potkukelkka oli vielä harvinainen näky. Potkukelkka kehitettiin vesikelkasta Ruotsissa ja sitä käytettiin aluksi jääkulkuneuvona pääosin saaristossa. Suomeen ensimmäiset potkukelkat saapuivat 1800-luvun lopussa.

Potkukelkan katsottiin olevan oiva menopeli nimenomaan naisille, joiden hiihtämistä tuolloin vielä vieroksuttiin. Ja olihan seisoma-asennossa käytettävä väline oivallinen myös pitkien hameenhelmojen kanssa.

Salolainen sähköteknikko Oskari Terhi oli merkkimies potkukelkan kehittämisessä 1900-luvun alussa. Hän rakensi ensimmäisen tunnetun rautajalaksilla kulkevan potkukelkan. Samalla hän muutti kelkan asentoa siten, että pystypuita käännettiin takanojaan. Näin kelkan ohjattavuus parani ja potkuille saatiin lisää tilaa.

Potkukelkan kehittäminen ei ollut vain miesten juttu. Oma ansionsa sen yleistymisessä oli nuorella opettajatar Vera Hjeltillä, joka opetti suomalaisille veistonopettajille kelkan rakentamista. Vera oli opiskellut puunveistotaitoa Ruotsissa, missä kelkan värkkääminen oli verrattavissa muidenkin kotitarve-esineiden valmistamiseen.

Potkukelkkaa kutsuttiin joillain seuduilla köyhän miehen hevoseksi. Se oli suhteellisen helppo valmistaa, eikä se ollut puusta veistettynä kalliskaan. Sillä pääsi kulkemaan joutuin ja istuinosan päällä pystyi kuljettamaan isojakin taakkoja kantamisen sijaan. Heti sotien jälkeen kaikenlaiseen talviliikkumiseen soveltuva potkuri yleistyi ja oli pian tuttu näky jokaisen talon portaitten pielessä.

Tammikuun kokoelmanosto:

Museon pelastamat lehterikaiteen maalaukset

Tammikuun esineenä on Perniön kirkon lehterin rappukäytävän sivu, jonka on maalannut And.Tygeberg. Esine on liitetty museon luetteloon numerolla 614 ja sen on  lahjoittanut Perniön museolle isäntä Lindholm Kyynämäestä.

Vanhoja pinnasta kuluneita kristillisaiheisia maalauksia, jotk.a on maalattu puulle. Kuvien välissä lauseita Raamatusta.

Perniöläiset museomiehet pelastivat museoon Pyhän Laurin kirkon remontin myötä hukkateille joutuneita koristeita.

Perniön kirkon lehteri oli alkuaan kuorissa.  Piispa Johannes Terserius määräsi sen siirrettäväksi eli tehtäväksi  kirkon eteläsivulle. Siinä se oli, kunnes kirkon vanha ylen arvokas sisustus myytiin huutokaupalla 1860.
Lehterin rappuset ja sivut joutuivat huutokaupassa Kyynämäen Isontuvan tilalle, jossa niistä tehtiin kauralaareja viljamakasiiniin. Sieltä ne pelasti aktiivinen vaikuttaja, keruumies ja Perniön museon primus motor K. F. Kaarlonen. Kerrotaan, että kaiteista tippui kauroja vielä silloinkin kun ne sijoitettiin Perniön museoon 1930-luvulla.

Lehterin sivun maalaukset ovat olleet osana Perniön museon näyttelyä näihin päiviin asti. Perniön museota uudistetaan paraikaa ja se avataan jälleen 2.7. 2021.