Julkaisemme paikallisten yhteistyötahojen tarinoita ja muisteloita kiinnostavista henkilöistä, esineistä ja ilmiöistä. Tarinat liittyvät kotiseutujen rakennuksiin, paikallismuseoiden esineisiin, vanhoihin valokuviin sekä kylien omintakeisiin ilmiöihin ja paikallisten ihmisten historiaan.

Suomusjärvellä vaikutti viime vuosisadan alkupuolella kaksi Kustaa-nimistä miestä, jotka molemmat harrastivat kivikautisten esineiden keräämistä pelloilta. He tiesivät löytöjen esihistoriallisen arvon, saivat oppia niiden käsittelystä ja lähettivät esineitä ahkerasti Helsinkiin Kansallismuseon kokoelmiin.
Suomen esihistorian varhaisin asutusvaihe (8400-5100 eaa) nimettiin heidän keräämiensä yli tuhannen esineen ansiosta Suomusjärven kulttuuriksi.

Kustaa Suomentähti (1860-1912)
Kustaa Wass, joka myöhemmin suomensi sukunimensä Suomentähdeksi, hankki elantonsa lumpunkerääjänä Suomusjärvellä, Kiikalassa ja Kiskossa. Kulkiessaan talosta toiseen hän näki ihmisten kodeissa kiviesineitä, joita he olivat löytäneet pelloilta. Suomentähti kiinnostui näistä esineistä ja ryhtyi itsekin niitä niitä. Hän alkoi kantaa matkoilla mukanaan säkkiä, johon hän keräsi ihmisiltä kiviesineitä ja pyysi jotakuta kirjoitustaitoista merkitsemään paperille esineen mahdollisimman tarkat löytötiedot.

Kustaa Suomentähti Laperlassa kesällä 1906. Takana Aneriojärven rannalla olevat pellot.

Suomentähti pyysi myös numeromerkinnän esineen pintaan ja löytötietolapun, jotta myöhemmin ei sattuisi sekaannuksia esineiden välillä. Suomentähti ymmärsi tarkkojen löytötietojen tärkeyden ja sen, ettei esineiden löytöpaikkoja saanut sekoittaa keskenään. Hän toimitti Kansallismuseoon kaikkiaan 327 kiviesinettä, joista hän oli itse löytänyt osan. Suomentähti löysi myös lukuisia merkittäviä kivikautisia asuinpaikkoja Suomusjärveltä.

Kustaa Mäkirinne (1889-1975)
1900-luvun alussa Suomentähden mukaan keruumatkoille liittyi myös nuori laperlalainen Kustaa Mäkirinne, jolle Suomentähti opetti esineiden keruumenetelmiä ja tavan lähettää niitä museoitavaksi.

Mäkirinne lähetti ensimmäiset löytämänsä esineet Kansallismuseoon vuonna 1912 ja jatkoi sitä vanhuusvuosiinsa asti. Hän teki itse pieniä puulaatikoita, laittoi esineet niihin ja lähetti ne bussilla Helsinkiin. Helsingistä tulleet professorit Aarne Äyräpää ja Ville Luho opastivat Mäkirinnettä keruutyössä ja toivat hänelle alan kirjallisuutta. Kustaa Mäkirinne toimi arkeologien avustajana Suomusjärvellä tehdyissä kaivauksissa ja antoi heille tietoa alueen löydöistä ja maaperästä.

Kustaa Mäkirinteestä, joka toimi koko ikänsä Laperlassa Yli-Jaakkolan talon työmiehenä, tuli aktiivinen kotiseutumies ja taitava ja tunnettu muinaisesineiden kerääjä. Hän innosti myös muita etsimään kiviesineitä ja organisoi toisinaan järjestelmällisiä esineiden etsintätalkoita vastakynnetyillä Laperlan pelloilla erinomaisin tuloksin. Lähes 70 vuoden ahkeran keräilytyön tuloksena Kustaa Mäkirinne kartutti Kansallismuseon kokoelmia yli tuhannella esineellä.

Nuori Kustaa Mäkirinne

Merkittävä käänne Kustaa Mäkirinteen elämässä tapahtui 6.12.1946, kun tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi lahjoitti hänelle Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein ja todistuksen ansioituneesta keräilytyöstä. Vielä 83-vuotiaana Mäkirinne kulki jatkuvasti muinaisesineitä etsimässä, mutta niitä ei löytynyt enää niin hyvin maanviljelyksen muuttumisen myötä.
Kustaa Mäkirinteen ja Kustaa Suomentähden keruutyöllä on hyvin merkittävä arvo Suomusjärven ja koko Suomen kivikauden tutkimukselle. Suomusjärveltä löytyneitä kivikirveitä, talttoja, keihäänkärkiä ja pallonuijia on tallella Kansallismuseossa. Myös Suomusjärven kotiseutumuseossa on esillä joitakin kivikautisia esineitä.

Teksti on peräisin Suomusjärven kotiseutumuseolla kesällä 2008 olleesta näyttelystä ”Kustaat Mäkirinne ja Suomentähti”. Näyttelyn ja tekstin kokosi kansatieteilijä FM Tiina Ynnilä.

Kisko-Seura sai kesällä 2018 mittavan määrän valokuvanegatiiveja lahjoituksena Kiskossa valokuvaajana 1950-1960-luvuilla toimineen Lauri Ronin (1918-2009) perikunnalta. Nyt seura on aloittanut negatiivien digitoinnin.
Roni harrasti valokuvausta jo kotipitäjässään Etelä-Karjalan Säkkijärvellä, joka jäi Neuvostoliitolle sotien jälkeen. Kun hän muutti Kiskoon vuonna 1948, paikkakunnalla ei ollut valokuvaajaa, mutta kuvaustarvetta oli. Siihen aikaan omia kameroita ei juuri ollut ja pian yksi jos toinen pyysi Ronia kuvaamaan. Valokuvauksesta tuli maanviljelijä Ronin toinen ammatti.
Kiskon lisäksi Roni kuvasti etenkin Pohjan Fiskarsissa ja Antskogissa. Lasilevylle ja rullafilmille tallentui paikkakuntien tapahtumia ja ihmisiä niin virallisissa kuin yksityisissä tilaisuuksissa. Kuvattavien kotona otetut ryhmä-, perhe- ja muotokuvat päätyivät tilaajien albumeihin ja tapahtuma- ja onnettomuuskuvia lehtien sivuille. Enimmillään Roni kuvasti joka syksy 22 koulun koulukuvat Kiskosta Pohjan pitäjän Elmuun asti. Myös jäljennöskuvausta oli siihen aikaan paljon. Omaksi huvikseen Roni kuvasi rakennuksia ja paikallisia maisemia.

Kuva lastentapahtumasta Kiskon Orijärveltä vuonna 1952. Kuvaaja Lauri Roni.

Roni kuvasi Kiskossa aluksi lasilevykameralla, jonka hän oli hankkinut Viipurista noin v. 1935-1936. sittemmin Ronilla oli kuvausmatkoilla käytössä useampi rullafilmikamera, salamalaite ja jalusta. Matkat Roni taittoi aluksi moottoripyörällä ja v. 1956 lähtien autolla.
Kuvat Roni valmisti kotonaan. Yhdessä huoneessa oli pimiö, jossa kehitettiin filmit ja kuvat. Kun kuvia oli tehtävänä kerralla paljon, niitä roikkui kuivumassa ympäri asuntoa. Muun muassa koulukuvien valmistaminen oli Ronin mukaan aina ”aika ruljanssi”. Ajan tapa oli korjailla kuvien pikkuvirheet retusointikynällä. Valmiiden kuvien takaa voi löytää leiman ”Lauri Roni, Kärkelä, Kisko”. Tarvikkeet Roni hankki Helsingistä, usein valokuvausliike Nybliniltä.
Mainostaa Ronin ei tarvinnut, sillä asiakkaita riitti. Puhelin saattoi soida lauantai-iltana ja luurista kuulua pyyntö, että tuletko kuvaamaan, meidät vihitään juuri. Saunaan meno jäi silloin myöhemmäksi.
Kun värikuvat alkoivat 1960-luvulla vallata alaa, myös Roni kokeili jonkin aikaa värikuvien tekoa. Se oli kuitenkin työlästä ja kilpailu isojen teollisten kuvavalmistamojen kanssa liian kova. Kun Ronin maatilan laajennus samanaikaisesti vaati enemmän aikaa, valokuvaus Ronin toisena ammattina jäin pian 1960-luvun alkuvuosina. Sen jälkeen Roni kuvasi enää lähinnä perhepiirissä.

Teksti: Marjut Koskinen, Kisko-Seura ry

Sanomalehtikuvaaja oli paikalla, kun Kiikalan Komisuolta lähtöisin oleva Yrjö Horsma (1981-1947) ajoi itse rakentamallaan menopelillä – Riemu-autolla – kotiseudulleen vuonna 1922. Yrjön kiinnostus koneisiin oli edellisen sukupolven perua. Hänen isänsä Kristian Hornaeus (1849-1924) oli monen toimen mies. Hän perusti ajokalutehtaan Kiikalan Varisjoelle, sitten höyrysahan Kiikalan Komisuolle. Saha meni konkurssiin eikä siitä ole jäänyt tuleville polville muuta kuin aikalaisten muistelema höyrypillin vihellys.

Kristian Hornaeauksen (myöhemmin nimi muutettiin Horsmaksi) into koneiden kehittämiseen ja valmistukseen jatkui. Hän perusti uudelleen konepajan Varisjoelle. Konepaja siirtyi vuonna 1918 Saloon ja nimeksi tuli Horsman konepaja. Konepaja sijaitsi Annankadulla nykyisen Citymarketin kohdalla. Salossa ryhdyttiin valmistamaan pääasiassa maatalouskoneita kuten sirkkeleitä ja myllyjä. Paja siirtyi myöhemmin muiden omistukseen ja toiminta loppui, kun rakennukset paloivat vuonna 1975.

Salosta Yrjö Horsma muutti Sortavalaan, jossa hän hoiti Sortavalan konepajaa. Pajassa tehtiin
maatalousmoottoreita sekä korjattiin laivojen ja veneiden moottoreita. Yrjön mielenkiinto
kohdistui myös autoiluun: ”Tuosta pitäisi vielä tehdä auto”, kerrotaan Yrjön sanoneen, kun hän potkaisi konepajan ullakolla lojunutta moottorin romua. Ne olivat vuonna 1921 valmistuneen Riemun syntysanat. Auto tehtiin suurimmaksi osaksi omin voimin. Yrjö halusi autosta hyvän ja kestävän. Moottori oli aikanaan jäätynyt ja haljennut, mutta konepajalla oli välineet ja taito sen korjaamiseen. Ostotavarana autoon hankittiin kaasutin, magneetto, sytytystulpat, vaihdelaatikko sekä kuulalaakerit. jäähdytin ja kytkin tehtiin erilaisista raaka-aineista itse.
Auton korin runko oli puusta ja siihen ruuvattiin kiinni paikallisen peltisepän laatimat kuoret, lokasuojat ja peltiosat. Auto maalattiin tummanvihreäksi. Ajovaloina
toimivat karbidilyhdyt. Ohjauspyörä asennettiin oikealle. Auto valmistui 1921 ja riemu oli suuri, kun ensimmäiset koeajot onnistuivat. Vuonna 1922 Riemu-nimisellä autolla Yrjö ja poika Aimo Horsma tekivät kuljettajineen ajomatkan Yrjön kotiseudulle Kiikalaan.

Tiedot keräsi Hannu Vuoristo, Kiikala-Seura ry

Suomusjärvellä vaikutti viime vuosisadan alkupuolella kaksi Kustaa-nimistä miestä, jotka molemmat harrastivat kivikautisten esineiden keräämistä pelloilta. He tiesivät niiden esihistoriallisen arvon, saivat oppia niiden käsittelystä ja lähettivät niitä ahkerasti Helsinkiin Kansallismuseon kokoelmiin.

Suomen esihistorian varhaisin asutusvaihe (8400-5100 eaa) nimettiin heidän keräämiensä yli tuhannen esineen ansiosta Suomusjärven kulttuuriksi.